Yhteinen kalavesi, yhteiset kalasaunat

Yhteinen kalavesi, yhteiset kalasaunat

Järvenlaskun jälkeen vanhat järvenrantakylät menettivät yhteyden omiin kalavesiinsä - Höytiäinen miellettiin nyt ympäristön asutuksen yhteiseksi kalavedeksi.

Kun vuosisadan alussa piirrettiin maahamme kylien kalavesirajat, oli Höytiäisen osalta erikoista se, että rajat käytiin järvenlaskua edeltäneiden olojen mukaan. Vesijättömaa jäi siksi ilman kalavesiä ja kylärajain ulkopuolisen yleisen vesialueen osuus tuli hyvin suureksi, ulottuen paikoin vesijättörantoihin asti. Myös kylien kalavesistä tuli laajoja. Kontiolahden kylän vesialue ulottuu nauhamaisena Kontioniemen rannoilta aina Teerisaaren pohjoisosaan, lisäksi siihen kuuluu ns. "vanhojen saarten" rantavesiä.

Höytiäisen kalavesialueiden käyttö jatkui käytännössä tapaoikeuden pohjalta yleiskäyttönä eikä viranomaisten veteen piirtämistä rajoista piitattu. Maatumatilalliset saivat kalastaa siinä missä vanhan maan asukkaatkin. Höytiäinen oli kalastajilleen suuri ja vapaa vesi. Kalastuskunnat järjestäytyivät viimeistään 1950-luvulle tultaessa ohjaamaan kylävesien kalastusta, ja yleisvesialuekin sai 1970-luvun alussa hoitokuntansa. Yhteiskäytön perinne siirtyi päätöspöytäkirjoihin niin, että kalastusoikeuksien ja kalastusmahdollisuuksien kannalta Höytiäinen on nykyään edelläkävijöitä Suomessa. Tapaperinne ja suuret vesialueet ovat etu myös yhteistä kalaveden hoitoa järjestettäessä, mikä on ollut 1980-luvun alussa luodun kalastusalueen tehtävänä.

Yhteisten vesien apajilla kalastajat noudattivat vanhastaan tapasääntöjä. Kalapaikat vallattiin pyyntihetken ajaksi ennättämällä, ja tässä kilipapelissä toisia kalamiehiä usein leikillisesti
hämättiinkin. Olipa varhemmin mukana usein oman kalaonnen lisääminen tai sen riistäminen toisilta kalataioin. Nuottauksessa ennättämisen merkkinä oli vasta nuotanperän saaminen apajalle, eikä muissakaan pyyntitavoissa voinut pitää kalapaikkaa hallussaan esim. pelkin verkonmerkein. Kalastuksen ajaksi vallattua paikkaa eivät muut saaneet häiritä pyynnillään. Tapasäännöt pätivät samaan tapaan onki- ja viehepyynnissäkin, ja ovat niissä käytössä nykyajan "oikeita" kalakilpailuja myöten.

Järven kalastajat tapasivat silti ahkeraan toisiaan yhteisillä tulilla ja kalarannoilla, mitä edellytti jo kalan liikkeiden seurailu. Kuoreen keväinen kutupyynti ja muikun kesänuottauksen aloittaminen kehittyivät jopa vuotuistapahtumiksi. Tämä oli omiaan kehittämään kalastajien yhteisöllisyyttä ja auttoi myöhempää virallisempaa kalastusyhteistyötä. Kalastajat ovat myös vanhastaan voineet rantautua, leiriytyä, hoitaa pyydyksiään ja käsitellä saaliitaan saarten ja mantereen luonnonpoukamissa. Niillä on pidetty tulisijojen ohella verkko- ja nuottapuita eli kierimiä sekä kalasatkoja eli sumppuja. Kalastajien vakituiset nuotta- ja venevajat eli talaat olivat järven eteläosissa yleensä erillään asutuksesta, vesijättövyöhykkeen takana. Tänne syntyi järvenlaskun jälkeen vähitellen erillisiä, usein talojen yhteisiä vene- ja talasrantoja. Kalarantojen yhteiskäyttöä lisäsi se, että vesijättömaat olivat pitkään normaalin tilusjärjestelmän ulkopuolisia alueita. Varsinkin selkäsaaristo muodosti eräänlaisen "ei-kenenkään maan", aina siihen saakka, kunnes vesijättöjen järjestelytoimitukset saatiin vuonna 1951 Kontiolahdella päätökseen. Niissäkin otettiin hyvin huomioon yleinen etu erottamalla peräti 38 yhteistä venevalkamapalstaa. Vanhojen yhteisten vene- ja nuottarantojen olemassaolo vaikutti osaltaan yhteisten venevalkamapalstojen muodostamiseen. Kontiolahden rannoille syntyi etenkin sotien jälkeen sisävesioloissamme poikkeuksellisen tiiviit nauhamaiset venevajarivistöt.

Höytiäisen kalastuksen tapakulttuuria on siis luonnehtinut pohjoiskarjalainen yhteisöllisyys, joka korostui järvenlaskun luomissa erikoisoloissa. Kalavesien ja rantojen perinteisen yhteiskäytön kauniina kiteytymänä ovat nykypäiviin asti säilyneet järven yleiset kalasaunat. Ne syntyivät vuoden 1859 järvenlaskun jälkeen Höytiäisen selkäveden alueelle

Nykypäiviin saakka yhteispalstoilla säilyneet kalasaunat ovat Höytiäisen erikoisuus, joka nousi järven yhteiskäytön pohjalta. Ennen järvenlaskuakin oli kalasaunoja, jotka muiden järvien tapaan olivat osakkaiden hallussa. Yleiset kalasaunat syntyivät kuitenkin järvenlaskun jälkeisen kalavesien yhteisnautinnan myötä. Saunojen varhainen ja voimakkain rakennusjakso ulottui järvenlaskusta 1920-luvun loppuun ja rakentajina kunnostautuivat Kontiolahden, Lehmon ja Kunnasniemen talolliset ja kalastajat, jotka tarvitsivat lämpimiä tukikohtia mm. kaukaisen ja kalsean syksyisen nuottauksen ja kutupyynnin aikana. Saunan rakentanut osakaskunta saattoi muodostaa myös nuottakunnan. Saunat olivat alusta alkaen myös kalastajien yleisessä käytössä, vaikkakin osakkailla oli vielä aluksi niihin etuoikeus. Uudella maalla sijainneet kalasaunat siirtyivät kalavesien tavoin yleiskäyttöön käyttäjäporukan laajetessa ja vanhojen osakkaiden luopuessa pyynnistä. Niitä alkoivat käyttää etelän kylien kalamiesten ohella myös pohjoisten vesijättöjen ammattilaiset, kun nuotta- ja verkkokalastuksen vuotuinen kulku vaati viikkojen kausiasumista etelän apajilla.

Alkuaan, vesijättöjen ollessa vielä järjestämättä, saunoja voitiin tehdä kylärajoista ja maanomistuksesta riippumatta. Kalasaunat saivat vesijättöjen järjestelyissä ympärilleen venevalkamapalstat ja ne siirtyivät kalastuskuntien hoitoon. Nämä alkoivat kunnostaa saunoja talkoilla ja ovat rakentaneet uusiakin. Parhaiten säilyivätkin käytössä ja kunnossa ne saunat, jotka olivat syntyneillä palstoilla - jaoissa yksityismaille jääneiden kohtalona oli yleensä tuhoutuminen tai siirto muualle. Moni palstankin saanut sauna tuhoutui tai siirtyi jopa yksityiseen kesämökkikäyttöön 1960-luvulle tultaessa ja ajan hengen muuttuessa. Vanhin nykyään pystyssä ja käytössä oleva sauna on Sikosaaren vuonna 1894 rakennettu sauna. Alkuaan sisäänlämpiäviksi savusaunoiksi tehdyt saunat muutettiin vähitellen savujohdollisiksi, ja vain eräissä vanhimmissa savusta mustat seinät muistuttavat menneestä. Viimeisenä näin kävi Jeressä, mistä vanha savusauna purettiin vuonna 1977 ja tilalle siirrettiin Kontioniemessä jo tarpeettomaksi käynyt ainoa mantereella sijainnut kalasauna. Perinteinen saunojen malli on ollut mantereelta tuotu hirsihuone, usein riihihuone, jonka eteen on voitu tehdä suojakatos pyydysten hoitoon ja taloustöihin.

Kaikkiaan selkäveden alueelta on todisteita 28 kalasaunapaikasta, jotka inventoitiin Kontiolahden kunnan toimesta vuonna 1992. Lisäksi on varsin epävarmoja muistitietoja kolmesta kalasaunasta ja saarissa on ollut lisäksi kolme kiukaatonta tilapäissuojaa kalastajille. Yhtäaikainen saunojen enimmäismäärä näyttää olleen suurimmillaan 1930-luvulla, jolloin niitä oli 14. Nykyään järvellä on käytössä kahdeksan yleistä kalasaunaa, lisäksi kunnan virkistysalueella Pitkäluodossa on kota. Saunoista kuusi on Kontiolahden kylän osakaskunnan, Kaiskun sauna on puolestaan Lehmon ja Munatsun sauna Kunnasniemen osakaskunnan huostassa. Osa saunoista on jo muuttunut huollon ja säilymisen vuoksi lukittaviksi avaimen lainaus -periaatteella. Sauna- ja venevalkamapalstojen hoitoon ovat tulleet mukaan kunta ja metsähallitus.

Mikä tekee Höytiäisen kalasaunainstituutiosta erikoisen? Kalasaunathan ovat kausiasumuksina luonnehtineet koko Suomen itäistä järvikalastusaluetta varhemmin. Se on jäänne aikaisemmasta laajemmasta kaukonautinnasta, joka oli melko yleinen ilmiö järvialueilla vielä 1900-luvun alussa. Muualta se kuitenkin hävisi lähes poikkeuksetta vanhaan omavaraistaloudelliseen kausikalastukseen liittyvänä ilmiönä. Kooltaan vaihtelevan omistajayhteisön käytön rinnalla on sallittu tavallisesti korkeintaan saunojen tilapäinen yleinen käyttö. Saunojen käyttö on ollut kylien kalavesiosakkaiden yhteiskäytön rinnalla usein yhteydessä myös pysyvämpään kalavesivaltaukseen eli ylimuistoiseen nautintaan tai rannanomistukseen. Tietoja vastaavan laajuisesta käyttäjä- ja ylläpitoyhteisöstä, joka kehittyi Höytiäiselle, ei muualta ole. Höytiäisen uniikki kalasaunainstituutio selittyy järvenlaskun jälkeisellä erityiskehityksellä. Vesijättömaan maanomistusolot ja kalavesille muovautunut yhteisnautinta siirsivät järven kalasaunat yleiskäyttöön ja säilyttivät ne nykyaikaan.

Omaleimainen kalasaunainstituutio on kalastuskuntien, talkootyön ja järvellä liikkujien tarpeiden ansiosta säilynyt Höytiäisellä elinvoimaisena nykypäivään. - Saunat ovat vain muuttuneet ammatti- ja kotitarvepyynnin tukikohdista virkistyskalastajien taukopaikoiksi, kulkuvälineiden nopeutuessa yösijoista enemmänkin päiväretkien etapeiksi. Kalasaunojen ja ylipäätään yhteiskäytön säilyminen vastaisuudessa on kiinni paitsi talkoohengestä, myös siitä kuinka kalastajat ja muut kävijät kunnioittavat vanhaa tapakulttuuria.