Höytiäisen muikun kalastus oli 1800-luvun lopulle saakka rantanuottausta mannerrannoilla ja saarissa alkukesäisin ja syksyisin. Nuottaus sai vuosisadan vaihteessa rinnalleen pohjaverkkopyynnin.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittyi erikoinen muikunpyynnin vuotuisrytmi, joka perustui kesä- ja syysnuottaukseen sekä kesä- ja syysverkkopyyntiin. Nämä pyyntijaksot niveltyivät toisiinsa. Kalastus oli pohja- ja rantapyyntiä, joka seuraili muikun veden lämpötilan mukaista vuotuista liikettä sekä järven syvyyssuhteita. Kesäapajat olivat selkäveden pohjoispään loivilla rannoilla. Kesäverkkopyynti alkoi kesäapajien tuntumassa heinäkuussa ja päättyi vasta Kontiolahden syvillä etelärannoilla syyskuussa. Seuraava jakso oli kutuverkkopyynti lokakuussa ja muikun vuotuispyynnin päätti syysnuottaus jäätyvän selkäsaariston ranta-apajilla. Muikun pyynti uudistui 1950-luvulta lähtien. Ensin omaksuttiin muikun välivesiverkkopyynti ja 1980-luvulla siirryttiin talvinuottaukseen ja tehokkaaseen troolaukseen.
Puntarinkoskessa lähes sata vuotta kutenut lohi (taimen) oli haluttu järvipyynnin saalis, sillä siitä saatiin hyvä myyntihinta. Kosken ollessa varattuna urheilukalastajille ja kalalaitokselle keskittyi paikallisten harjoittama lohenpyynti Puntarinkoskenselälle sekä koko suuren selkäveden eteläiselle puoliskolle. Järven eteläosissa oli 1900-luvun alkupuolella sivuammattimaistakin lohenkalastusta. Lohen verkkopyyntiä erikoiskorkeilla verkoilla harjoitettiin Puntarinkoskenselällä 1800-luvun lopulta alkaen aina voimalan tuloon asti. Avaralla selällä käytettiin puolestaan keväisin kuoresyötein varustettua kohosiimaa. Siimamalli omaksuttiin ensiksi Kontiolahden kirkonkylän puolelle 1910-luvun lopussa. Lohta tavoiteltiin myös uistimella. Nykyinen istutustaimen on keskikooltaan pientä entisiin aikoihin verrattuna, mutta se on silti usein vetouistelijoiden sekä koho- ja pohjaverkkopyytäjien eniten toivoma saalis.
Muikun ja lohen pyynnin rinnalla kalastettiin muita kaloja ennen 1900-luvun puoliväliä moninaisin tavoin. Pyyntimenetelmistä tärkeimmät olivat tuulastus eli atrainpyynti, pitkäsiima- ja koukkupyynti, sulkupyynti rysillä ja liistekatiskoilla, nuottaus sekä verkkopyynti. Myyntikalana oli mm. made varsin tärkeä: sitä pyydettiin ammattimaisesti syksyisin pitkäsiimalla ja verkoilla sekä talvisin rysillä. Loppusyksyisin ja alkutalvisin pyydettiin verkoilla mateen ohella haukea sekä ennen voimalaa esiintynyttä kookasta siikaa, joka oli lähes lohen veroinen myyntikala. Haukea, lahnaa, ahventa ja särkeä pyydettiin keväisin kudulta rysillä, liistekatiskoilla ja verkoilla. Kesällä myös nuotattiin lahnaa ja ongittiin isoa ukkoahventa selkäluodoilta. Erikoisuuksia olivat kuoreen keväinen haavipyynti, joka keskittyi Kontiolahden rantamille, sekä siian kevättalvinen pilkintä. Viimemainitun keksi kontiolahtelainen "onkikuningas" Samuli Tanskanen 1940-luvun lopussa. 1950-luvun jälkeen verkko- ja rautalankakatiskapyynti, onginta, pilkintä ja uistelu syrjäyttivät muita perinteisiä pienpyyntimenetelmiä.