Kontiolahti oli 1600-1700 -luvuilla tiettävästi järven tärkein kalastuskylä Kinahmonsaaren ohella. Ranta-asutuksen lisääntyessä jo ennen järvenlaskua Höytiäisestä tuli kaikkien vanhojen ympäristökylien kala-aitta. Talolliset hankkiutuivat nuottaamaan järvelle pyyntikausina edempääkin. Ulappavesien kaukonautinnasta kertoivat kalasaunojen ja pyyntilaitteiden jäännökset vanhalla maalla, ja Viinijoen lohi- ja siika-apajilla oli paikallisten virkamiesten tuottoisa kruununkalastus 1700-luvun alkupuolelta järvenlaskuun saakka.
Järvenlaskun jälkeen kalastus säilyi omavaraistalouden tukipilarina. Vaikka se muutti perinpohjaisesti kalapaikat, kalarikas järvi houkutteli kalastajat kauempaakin luokseen ja rakentamaan saariin kalasaunoja. Kalastus oli vuosisadan vaihteen tienoilla varsin sesonkiluonteista, sillä kalaa pyydettiin työvuoden rytmin mukaan ja saalista varastoitiin muiden jaksojen varalle. Tilanne alkoi muuttua vasta, kun omavaraistaloudesta siirryttiin kohti rahataloutta. Kotitarvekalastus alkoi supistua pienimuotoisemmaksi ruokakalan pyynniksi, kun kalan säilönnästä siirryttiin vähitellen tuorekalan käyttöön.
Kausipyynnin kalaa kuivattiin ja suolattiin varhemmin varastotalouden tarpeisiin. Kuivakala, kuten muikku, lahna, särki tai hauki, kuivattiin suolattuna ulkona tai uunissa. Tätä paistekalaa käytettiin muun muassa heinäajan eväsruokana. Suolaus oli vielä merkittävämpi kalan varastointitapa, jonka avulla säilöttiin kevätkalan ohella syksyisen muikun- ja siianpyynnin saalista pitkän talvikauden varalle. Tuoreeltaan kalaa valmistettiin perinteisesti kalakeitoiksi, paistettiin, tehtiin kukoiksi ja hiillostettiin. Saarirannoilla tehtiin muikusta tai ahvenesta herkullista rantakalaa ja kypsennettiin siikaa hiilloksella. Kalakeitto sekä uunissa tai liedellä paistettu kala ovat olleet talojen pääruokia. Suolakala sai kaverikseen perunan tai leivän, kuivakala syötiin joko sellaisenaan tai keitossa. Kalan savustus, graavaus ja valmistus säilykkeiksi ovat uudempaa kerrosta. Kukko tehtiin yleensä muikusta tai kuoreesta - kuorekukkoa kehuttiin vähintään muikkukukon veroiseksi. Kala on säilynyt Kontiolahdella perinneruokana, mistä kertoo muun muassa Kontiolahti-Seuran vaalima muikusta tehty "suutarinpaisti".
Kalastus muuttui rahatalouden myötä myös sivuammatiksi 1910-luvulta lähtien seudun pientilallisväestölle. Edellytyksenä oli pientilallisasutuksen lisääntyminen etenkin vesijätöillä sekä Höytiäisen edullinen sijainti kalan markkinointia ajatellen. Ammattipyyntiä harjoittavia talouksia oli järvellä parhaimmillaan 1930 - 1940 -luvuilla liki puolensataa ja kalatulo oli näille tärkein rahanlähde. Ammattimaisten kalastajien ydinalueiksi muodostuivat pohjoinen Jängänniemen - Oriniemen - Teerisaaren alue pienine vesijättötiloineen, mutta kalastajatalouksia oli myös Kunnasniemellä ja Kontiolahdella. Merkittävä piirre ammattipyynnissä oli, että kalastajat liikkuivat koko alueella kunnan- ja kylänrajoista välittämättä. Niinpä Kontiolahden puoleisella selkävedellä kävivät polvijärveläiset ja polvijärven puolella kontiolahtelaiset - kalat kun eivät tunteneet vesirajoja.
Taimenta ja siikaa myytiin jo 1800-luvun puolella talriikkikaloina herrasväen tarpeisiin sekä kaupiteltiin suolamuikkua markkinoilla. Myöhemmin kalaa haettiinkin kalastajilta tuoreena tai tilauksesta suolattuna, mutta tavallista oli "konttikauppa", jota kalastajat tekivät pitkin kyliä hevospelissä kulkien. Tärkeimmät kaupustelureitit kulkivat Enon kyliin ja Joensuuhun sekä Outokummun suuntaan. Pitkän soutumatkan jälkeen oli usein edessä kymmenien kilometrien taivallus. Tämä tehtiin, kun oli ensin valvottu koko yö nuotalla.
Markkinoinnin työläyden vuoksi apajille ilmaantui paikallisia kulasseja, jotka ostivat nuottamiesten kalat ja veivät ne myytäväksi. Välitystoiminta keskittyi 1920-luvulta lähtien Joensuuhun kauppatorin kalakulasseille, joille kala toimitettiin tuolloin jo laatikoituna linja-autoissa ja kalastaja sai tilin kaupungissa asioilla käydessään. Höytiäisen tärkeimmäksi kalanlastauspaikaksi tuli näiden uusien liikenneyhteyksien vuoksi lähellä Teerisaaren muikkuapajia maantiellä kulkeva "Herneniemen mutka", jonne kala tuotiin veneillä ja työnnettiin kärryillä linja-autolle. Toinen merkittävä paikka Kontiolahden puolella oli kirkonkylä, jonka kautta samat linjat aamuisin kulkivat.
Höytiäisen kalastuselinkeinon kukoistusaikaa kesti aina 1950-luvulle, jolloin muikkukato, voimalarakentaminen ja myöhempi maaltapako alkoivat vaatia veronsa. Ammattipyynti elpyi uudistuneessa muodossaan jälleen 1980-luvulla. Pientilallisten sivuelinkeinoihin tukeutuva elämänmuoto oli jo murentunut, ja uudet ammattikalastajat ovat yrittäjiä, joiden toimeentuloa sanelevat kalakantojen ohella pyynnin kannattavuuden kiristyneet ehdot. Pyynti on toisaalta myös kokeilua, maaseutuelinkeinon mahdollisuuksien tutkailua. Kala alkoi kulkea vaivattomammin markkinoille, aina maakunnan ulkopuolelle, mutta toisaalta kuluttajien tarpeet ovat muuttuneet niin, että sen markkinointiin saadaan tehdä töitä yhä enemmän. Nykyään järvellä on vuosittain 5-10 ammattimaista kalastajaa, joita on alkanut kiinnostaa etenkin uusi tulokas, rahallisesti arvokas kuha.
Kalastukseen on aina kuulunut elämyksellinen puoli. Se oli osa vanhaa kotitarvepyyntiä ja yksi syy jopa kalastajien ammatinvalintaan. Maaseudun elämänrytmiin kuului hyöty ja huvi, mikä on nykyisen vapaa-ajankalastuksen taustana. Herrasväen urheilukalastuksellakin on Höytiäisellä vankat perinteet, sillä Puntarinkoski oli aikoinaan Suomen tärkeimpiä urheilukalastuspaikkoja. Koskella kalasti jo 1800-luvun lopulta lähtien kalastusklubi, jonka vieraista osa oli ulkomaalaisia, jotka harrastivat koskikalastusta vapavälinein.
Kaupungistumisen ja palkkatyön seurauksena perinteinen elämänrytmi on muuttunut, mutta kalastus on jäänyt harrastukseksi verenperintönä. Se on järven suosituimmaksi tukikohdaksi nousseesta Kontiolahden satamasta nykyään lähtevien venekuntien tärkeimpiä syitä päästä järvelle ja sen hienoille taukopaikoille.