Höytiäisen laskeminen ei suinkaan ollut vahinko, vaan hyvin huolella suunniteltu operaatio. Vaikka viranomaisten rooli oli hankkeessa tärkeä, järvenlasku oli nimenomaan kansanomaisen sosiaalisen yhteistyön voimannäyttö. Tämä kiteytyi suuressa, 165 osakasta käsittäneessä laskuyhtiössä. Vastaavanlaiset yhtiöt olivat taustalla Suomen yli 2 000 järvenlaskussa perinteisen työyhtiötoiminnan kirjoittamattomien oikeussääntöjen pohjalta.
Järvenlasku loi Höytiäisen alueelle erikoiset maanhallintaolot. Maat ja niiden myötä myöhempi asutus muodostuivat kaksikerroksisiksi: oli vanha maakirjakylien asutus "manttaalimaineen", sekä normaalin tilusjärjestelmän ulkopuolinen vesijättömaa. Vesijättömaiden ensimmäinen jako vuonna 1880 vahvisti laskuun työllään osallistuneiden talojen kaivualoina saamat tilukset ja mukana olleiden maattomien saamat lapioalat. Tehty työ määräsi siis lopputulosta, ei yksin maanomistus vanhoissa kylissä. Vesijätöistä tuli irtaimen tapaista omaisuutta, mikä ei suinkaan miellyttänyt verotuloja janoavaa lainsäätäjää. Vuonna 1911 säädettiinkin laki, jonka mukaan jaettu vesijättö voitiin muodostaa itsenäisiksi tiloiksi. Tämä valtava, 855 tilaa luonut toimitus alkoi Höytiäisen vesijätöillä vuonna 1932 ja päättyi vuonna 1955.
Se, että vesijättömaa oli kauan "vapaata" maata, vaikutti monin tavoin alueen käyttöön. Maan käyttöä niittyineen, peltoineen ja karjamaineen luonnehti pitkään dynaaminen omistus- ja käyttöoikeuksien muutos - voitiinhan alueita mm. ostaa, myydä tai vuokrata hyvin vapaasti muun irtaimen tapaan.